MERILASI

Aallot tuovat rantaan lasisia aarteita. Nuo meren, aaltojen, tuulen, auringon, kiven ja jään muovaamat lasinpalat ovat saaneet nimen merilasi. Epäsymmetristä harmoniaa, luonnon hioma jalokivi. 





Merilasin keräämisessä ja koruun liittämisessä on muinainen tuntu. Koristautumisella - talismaanien, amulettien ja ornamenttien ripustaminen kehoon, asusteisiin tai vaatteisiin  - on pitkä historia. Kun minä nyt 2020-luvulla kuljen rannalla etsien lasia koruihin kiinnitettäväksi, asetun samalla ikiaikaiseen merkityksenannon ketjuun. Jo 150 000 vuotta sitten ihminen on nostanut rannalta simpukankuoren, ripustanut sen keholleen ja luonut sille uuden merkityksen.

Annamme löytämillemme kappaleille merkityksiä ja arvoa, joita niissä ei ole aiemmin ollut, samalla tutkimme ja luomme omaa merkitystämme maapallolla. Herkänkaunista merilasia miettiessäni ajatukseni hyppäävät myös uuteen aikaan, kauneuteen ja valoon. Mielessäni vyöryy Firenze, renessanssi, Botticellin Venus, Venetsia, Murano, löytöretket, aarteet, silkki, jalokivet... Renessanssin aikaan merenkulku ja löytöretket laajensivat omalta osaltaan ihmisen käsitystä maapallosta ja toivat ulottuvillemme uusia mantereita ja aarteita. 

Vaikka Itämeren rannoilta löytyy lasia harvakseltaan, eikä se ole useinkaan niin pyöreäksi hioutunutta kuin Tyynellä Valtamerellä tai Atlantilla, on se mielestäni rosoisuudessaankin kiehtovan muotoista. Monet kappaleista ovat ihan tavallista elintarvikelasia, alle 10 vuotta vanhaa. Osassa on kuitenkin värisävyjä, kuluneisuutta ja huurteisuutta, joka kielii kauan kestäneestä liikkeestä suolavedessä ja auringonvalossa, jäässä ja hiekassa. Osa lasista on niin paksua ja sisältää kuplaisuutta, että sen täytyy olla vanhempaa, käsin puhallettua lasia. Värien, hioutuneiden muotojen määrä on mykistävää, lasinpalat ovat kuin aalloista esiin nousevia, rannalle huuhtoutuvia jalokiviä. 




Lasinvalmistuksessa käytetään värisävyjä tuomaan metallioksideja. Nuo värisävyt ovat jatkaneet muuttumistaan meressä luonnonvoimien avustuksella. Värisävyjen määrä merilasissa on siksi kiehtovan laaja. Yleisimmät kolme merilasiväriä ovat: kirkas vihreä, ruskea ja kirkas lasi olut, limonadi- ja mehupulloista. Kirkkaan lasin sävy voi muuttua ajan myötä violetiksi UV-säteilyn vuoksi. Lasinpalojen väristä voidaan päätellä, mistä ne ovat peräisin ja minkä ikäistä lasi on. Sileäksi ja huurteiseksi tekeytyminen vie 20-30 vuotta, jopa useita satoja vuosia. On olemassa esimerkiksi erityistä tummaa merirosvolasia ´pirate glass´, joka on ajoitettu 1700-luvulle. Oranssin värinen merilasi on arvioitu kaikista harvinaisimmaksi.




Myös luonnonvoimien muovaamien muotojen määrä on rajaton.
Yksikään lasinpalanen ei ole samanlainen. Pyöristyneet muodot kertovat ajan kulumisesta. Yleisin muoto lasinpalasissa on kuitenkin kolmio.

Voisi ajatella, että Itämeremme on merenä pieni ja kesy. Ja ettei sen rannoilta sen vuoksi löydy hioutunutta merilasia. Toisaalta Itämeri on ja on ollut vilkkaasti liikennöity kauppareitti. Itämeressäkin on pyörinyt uusia muotoja ja värejä saanutta merilasiainesta vuosikymmenet ja -sadat.

Itämerellä on omanlaisensa olosuhteet:

Itämeren pintakerroksessa suolapitoisuus on keskimäärin 7 grammaa kilogrammassa vettä, kun valtamerissä se on 35 grammaa kilogrammassa.¹ 

Viimeisen 30 vuoden aikana maailman merialueet ovat lämmenneet 0,5 °C, Itämeri 1,5 °C. Hapettomien pohjien pinta-ala Itämeressä on kymmenkertaistunut viimeisen vuosisadan aikana. Happamuutta kuvaava pH-arvo saavuttaa Itämerellä säännöllisesti lukemia, joita odotetaan muilla merialueilla vasta ensi vuosisadalla.² 

Merilasia koruun kootessa, tarkkailen kappaleiden muotoa, paksuutta, väriä, huurteisuutta, kokoa ja hioutumista. Eri paksuisiin, muotoisiin ja värisiin lasinpaloihin valo osuu eri tavalla, luoden erilaisia vaikutelmia.







En ole merilasilumoni kanssa yksin. Merilasia kerätään ympäri maailmaa, uusia rantoja etsitään ja löydetään. On syntynyt myös mielipiteitä keräämisen kieltämisestä joillain rannoilla, jotta ainutlaatuisen värinen lasiranta säilyisi. Kerääjät ovat nykyään huolissaan myös merilasin häviämisestä, sillä 60-luvulta lähtien lasin käyttö on vähentynyt, avoimet kaatopaikat samoiten ja kierrättäminen lisääntynyt. Roskana pois heitettävä lasi on vähentynyt ja muoviroskan määrä massiivisesti kasvanut. Vanhimmat merilasinpalat on ajoitettu 1500-luvulle. Lasi on kestävää, mutta samalla pirstoutuvaa, se pienentyy yhä pienemmiksi palasiksi ja lopulta sulautuu hiekkaan, josta se on alunperin lähtöisinkin.

On olemassa The North American Sea Glass Association (NASGA) -järjestö, festivaaleja, taiteilijoita, myyjiä, keräilijöitä koulutuksia, aidon ja koneellisesti valmistetun merilasin seurantaa. Merilasin myyminen on bisnestä ja harvinaisemmista väreistä keräilijät ovat valmiita maksamaan huimia summia. Kaikki tämä ja kyse on loppujen lopuksi ihmisen alunperin tekemästä lasista, joka roskana pois heitetään - ja uudelleen aarteena löydetään.

Merilasin etsiminen vie aikaa. Ja muodostuminenkin on vienyt aikaa. Roskana poisheitetty lasi pyörii auringossa, vedessä, tuulessa, jäässä, kivissä ja hiekassa. Meri ja aallot tekevät siitä kaunista ja kiehtovaa. Aallot heittävät sen rannalle. Minä aarteenetsijänä ja korujentekijänä saan tehdä siitä uusia aarteita ja nostaa lasin katseen kohteeksi. 



Lähteitä:
1 www.ostersjon.fi
2 Suomen ympätistökeskus, SYKE,
Tiedote 9.5.2018 klo 21.00, https://www.syke.fi

seaglassassociation.orgPure sea glass : discovering nature's vanishing gems
LaMotte, Richard, Chestertown, Md. : Chesapeake Seaglass Pub., 2004